Helsingin Sanomat

Yhden tempun nostalgiaponi

• 29th June 2014
• Mikko Aaltonen

Provinssin perjantai-illan päättänyt Prodigyn konsertti oli tunnin mittainen rujo ja rupinen rypistys, josta jäi ristiriitainen jälkimaku.

Kaksikymmentä vuotta sitten teknosta valtavirtaista vaihtoehtorockia leiponeen ryhmän show oli epileptisine laservaloineen vaikuttava.

Yhtyeen kahden keulakuvan, punttisalilla selvästi hyvin viihtyvien laulaja-tanssijoiden Maxim Realityn ja Keith Flintin, energiatasot olivat kunnioitusta herättävän korkealla.

Toisaalta Prodigy näytti ja tuntui yhä enemmän yhden tempun nostalgiaponilta, joka kiertää rahastamassa vanhalla maineellaan. Yhtye ei ole saanut aikaiseksi uusia hittejä viiteentoista vuoteen, ja lavaspiikit koostuivat lähinnä f-alkuisen kirosanan erilaisista variaatioista.

Machoilevan pullistelun, uhon ja testosteronin määrässä Prodigy toi mieleen minkä tahansa isohkon metalliyhtyeen. Todennäköisesti juuri tässä piilee Prodigyn cross-over -suosion resepti.

Yhtyeen nykyinen kivikautisuus on ristiriidassa kahdenkymmenen vuoden takaisen Music For The Jilted Generation -albumin friikkailevan kokeilullisuuden ja uudistushengen kanssa.

Prodigyn kolmesta tärkeimmistä ainesosasta, primitivisyydestä, aggressiivisuudesta ja progressiivisuudesta, oli Törnävällä jäljellä vain kahta ensimmäistä. Kymmenen tuhannen tasajalkaa pomppineen ihmisen perusteella sekin näytti riittävän.

---

• Review
• Festivals
• Gigs

---