Helsingin Sanomat

Voimaa, rytmiä, ei yllätyksiä

• 26th October 1997
• Ilkka Mattila

Kaikista poptaivaan tähdistä ainakaan Prodigyä ei voi syyttää siitä, että se olisi ylenkatsonut suomalaista yleisöään. Teknon superyhtye oli maassamme nyt kuudetta kertaa runsaan viiden vuoden aikana, tällä kertaa suurimmalla sisäkeikallaan.

Vain täydellinen ummikko tai fundamentalistiretroilija voi enää olla huomaamatta tämän brittiryhmän tyrmäävää suosiota. Prodigy on uuden ajan rockyhtye, ja sen perjantaisen keikan tunnelmasta perinteisemmät suurhallisarjan artistit voivat vain uneksia. Koko yleisö, takakaarteen ylimpiä rivejä myöten, tanssi villisti, ja kun yhtye poistui ensi kertaa lavalta, sitä ei vain taputettu takaisin; yleisö hyppi tasajalkaa ja huusi.

Varsinkin ensimmäisillä vierailuillaan Prodigyllä oli paljonkin uutta ihmeteltävää suomalaisille, mutta parin viime vuoden ajan sen raivoisaan breakbeat-massaan ja hurjaan riehumiseen on totuttu ja siltä on opittu odottamaan hittejä.

Nyt nähty keikka oli ohjelmistoltaan pääosin tuttu viime kesän festivaaleilta. Heti alkuun paiskattu hittirykelmä oli hurja: Smack My Bitch Up , Voodoo People , Breathe ja Poison. Vain Firestarter jätettiin loppupuolelle kansaa villitsemään. Samalla Prodigy on pudottanut pois alkuaikojen hittejään, joista No Good (Start The Dance) ja varsinkin hienojen Lee Perry -sämplejen varassa keinahteleva Outer Space eivät olisi ainakaan millään muotoa vanhentuneita.

Pikku hiljaa Prodigyltä voisi odottaa jo yllätyksiäkin, sillä vaikka yhtyeessä on yhä voimaa kuin pienessä ydinvoimalassa, niin se on luottanut kappaleissaan koko ajan samaan rave-kulttuurin peruskonseptiin: ensin rytmiä, sitten tunnelmaa kohottavaa surinaa ja piippausta ja perään taas entistä raskaampaa rytmiä. Keikalla myös musiikin hip hop -pohja nousee pintaan, kiivaista tempoista huolimatta. Prodigyn käsittelemä hip hop muistuttaa hieman Public Enemyn parhaiden aikojen hurjaa, kaaosmaista äänimassaa.

Prodigyn kesällä ilmestynyt The Fat Of The Land -albumi ei ollut aivan niin rohkea levy kuin aikaisemman tuotannon perusteella olisi odottanut, ja perjantainakin tuntui ajoittain, että yhtye on jäänyt jumiin omaan formaattiinsa. Jopa solisti Keith Flintin maaninen lavakäytös alkaa tuntua rutiininomaiselta. Toivottavasti Keithillä oli vain huono päivä. Hänellä olisi vielä paljon tehtävää maailmassa, jossa ihaillaan Liam Gallagherin kaltaista lavalla seisovaa patsasta.

Prodigyn musiikillisella johtajalla, Liam Howlettilla on epäilemättä uusia ideoita mielessään, ja keikan loppupuolella Prodigy irtautuikin huutoa-ja-breakbeatia- formaatistaan. Ehkä ryhmällä olisi syytä hellittää hengästyttävää keikkatahtiaan.

Scans

---

• Review
• Gigs