Rumba

THE PRODIGY: Musiikkia hylätylle sukupolvelle

• 12th August 1994
• Ian McCann/I.F.A.

Prodigyn menestysalbumi Music For The Jilted Generation on esimerkki tanssimusiikin tunkeutumisesta pop- ja rockmaailmaan, mutta myös kannanotto sen laiminlyödyn sukupolven puolesta, johon bändin jäsenet itsekin kuuluvat ja kapinanjulistus vanhemman polven sääntöjä ja määräyksiä vastaan. "Albumin nimi on merkittävä viesti ainutlaatuisessa asemassa olevalta bändiltä", kirjoittaa Ian McCann.

Vuoden kuumimpana päivänä Prodigy on löytänyt Britannian viileimmän paikan. Tervetuloa Tamworthin huvipuiston Lumihalliin; maksa viisi puntaa, sido jalkoihisi lumilauta ja voit lasketella lumirinnettä sulavasti kuin... niin, sulavasti kuin Prodigyn Leeroy. Pitkän, luisevan ja nopean Leeroyn ruskea iho hehkuu kylmässä ilmassa, ja hän on nuorekkaan eleganssin ilmentymä jopa silloin, kun hän kääntyessään laudallaan lähes 40 kilometrin tuntinopeudella kaatuu ja murtaa ranteensa.

Leeroy matkustelee ympäri Britanniaa ylellisissä autoissa, pysähtyy tekemään keikkoja, joutuu nimikirjoitusten pyytäjien kiusaamaksi ja käy vapaapäivinä laskettelemassa lumilaudalla, joka on selvästikin harvojen huvia - tämä on ainoa paikka Englannissa, jossa sitä voi harrastaa aidolla lumella. Hänkö on esimerkki hylätyn sukupolven edustajasta? Yhtäkkiä eristyneisyys ei vaikuta ollenkaan pahalta.

Prodigy nousi listojen kärkeen kehutulla ja kypsällä kakkosalbumillaan Music For The Jilted Generation ('musiikkia hylätylle sukupolvelle'). Vaikka Prodigy soittaa yhä pienen lontoolaisen Marqueeen kokoisissa klubeissa, on bändi nyt suurempi nimi kuin kukaan osasi odottaa heidän joskus olevan.

Liam Howlett on vastuussa Prodigyn vimmaisesta ja välittömästi tunnistettavasta metelistä, jota koko maailma (Yhdysvallat tyylilleen uskollisena poikkeuksena) rakastaa. Hänen talonsa Braintreessä Essexissä on sisustettu eräänlaiseksi voodootemppeliksi, ja taloon on rakennettu myös studio. Hänen musiikkinsa on tarjonnut hänelle itselleen ja bändille (johon kuuluvat tanssijat Leeroy ja Keith sekä rappaaja Maxim) kadehdittavan elämän. On vaikea kuvitella rennompaa ja levollisempaa kaveria: 22-vuotiaana hän tietää kuka on, mihin on menossa ja kuinka sinne pääsee. Liam on kuitenkin myös vihainen ja kyyninen, muttei henkilökohtaisella vaan poliittisella tasolla.

Kun keneltä tahansa Prodigyn jäseneltä kysyy Music For The Jilted Generationin teemoista, alkaa vastaus väistämättä sanoilla "en ole poliittinen ihminen, mutta... ". Sitten alkaa sanaryöppy, joka ei ehkä ole kaunopuheinen ja oppinut, mutta kertoo turhautumisesta ja vihasta niitä kohtaan, jotka ovat polkeneet heidän sukupolveaan niin pitkälle, että hauskanpitokin on laitonta (- Tässä viitataan Englannin rikoslain uudistukseen, joka antaa poliisille laajat valtuudet mm. puuttua irtolaisuudeksi katsomaansa elämäntapaan. toim. huom.) Kukaan ei odota pääsevänsä rangaistuksetta murroista tai tapoista, mutta kuinka tanssiminen voi olla rikollista? Onko rikollista olla sosiaalinen? Se, että hallitus unohti hankkia nuorille työpaikan, on jo paha juttu - mutta sen lisäksi hallitus on nyt kieltänyt nuoria nauttimasta työttömyydestään.

- Minulle hylätty sukupolvi ovat ne ihmiset, jotka tämä turmeltunut musiikki on kasvattanut, Liam selittää kun bändin kiertuebussi ajaa Wolverhamptonin läpi kohti Tamworthia. - Meitä ärsyttää rikoslain uudistusehdotus, josta koko käsite on peräisin. Hylätty sukupolvi ovat ne ihmiset, joita on kielletty nauttimasta elämästään, reissaajista (travellers) reivereihin. Yritämme antaa jotain takaisin niille ihmisille, jotka ovat tukeneet meitä.

Prodigyn jäsenet eivät ole luultavasti koskaan lukeneet Socialist Worker -lehteä. Eräät heistä eivät ole koskaan käyneet äänestämässä. He ovat vain neljä tavallista kaveria, jotka ovat vihaisia siitä, kuinka heidän ystäviään ja heitä itseään on kohdeltu.

- Kaikki jotka eivät ole aivan tavallisia, kaikki jotka ovat hieman ilkeitä, kaikki jotka käyvät reiveissä ilman vanhempiensa lupaa, kuuluvat hylättyyn sukupolveen, Liam sanoo. - Music For The Jilted Generation on tehty kenelle tahansa, joka ei noudata sääntöjä ja tekee mitä itse haluaa.

Ehkä Liamin mainitsema hylätty sukupolvi onkin hylkäävä sukupolvi: se on hylännyt säännöt, keksinyt omituisen elektronisen musiikin, kadottanut itsensä tietokoneisiin, käyttänyt huumeita, reissannut. Liam ei ole valmis allekirjoittamaan tätä.

- Vain hallitus päättää mikä on korrektia ja mikä ei. Kuinka kukaan voi määrätä mitä ihmiset voivat tehdä?

Ehkä on niin, että kun yhteiskunta ei investoi ihmisiin, nämä voivat hylätä yhteiskunnan arvot. Teinikapina on ollut muodikasta toisesta maailmansodasta lähtien, mutta nyt lain koura tarttuu täydellä teholla jokaiseen, joka reivaa luvattomissa paikoissa. Se on Liamin mielestä epäämätön todiste siitä, että hänen sukupolvensa on hylätty. Eikä tämä ole The Orb kertomassa, että meitä poljetaan. Tämä on popbändi. Nämä eivät ole hippi-isiä, vaan heidän lapsiaan. Albumin nimi on merkittävä viesti bändiltä, joka on ainutlaatuisessa asemassa. Itse asiassa Prodigy on ehkä 'tärkein' popryhmä, joka on tullut esille 90-luvulla.

Prodigy on esimerkki tanssimusiikin tunkeutumisesta pop- ja vähitellen myös rockmaailmaan. Nimetkä joku toinen ravebändi - paremman sanan puutteessa - joka on päässyt albumilistan ykköseksi viikon kuluttua levynsä julkaisusta. Nimetkää joku toinen ravebändi, joka on tullut suositummaksi, tunnistettavammaksi ja, hitto vie, uskottavammaksi jokaisella julkaisullaan. Nimetkää bändi, jonka levyt ajan myötä paranevat eivätkä vanhene, joka muuttuu poliittisemmaksi suosion myötä. Kuunnelkaapa vain Jilted Generationin Their Law, anarkistinen Break & Enter tai omituinen reivereiden hymni Voodoo People. Nimetkää ravebändi, joka kulunutta sanontaa käyttääkseni ei ole 'myynyt itseään'.

Entäs Charly, kysytte. Aihe on niin vanhentunut, ettei sitä oikeastaan kannata pohtia. Charly oli massiivinen underground-hitti, ennenkuin siitä 'tuli poppia'. Ei ollut Prodigyn syy, että kaikki varastivat sen kaavan tehdäkseen kaupallista ravea. Prodigy ei enää soita biisiä livenä...eikä yleisö pyydä sitä.

Pidän vieläkin Charlysta, Liam sanoo. - En välitä siitä, mitä muut sanovat - se oli ilmestyessään omaperäinen levy. Muistan vieläkin reaktiot, jotka syntyivät kun se ilmestyi ja kun soitimme sitä. Sillä miten se menestyi listoilla, ei ollut merkitystä, koska en välittänyt enkä vieläkään välitä sellaisesta.

Prodigyn jäsenet uskovat, että One Love oli se levy, jonka ansiosta ihmiset alkoivat ottaa bändin vakavammin.

- Kun olimme tehneet ensimmäisen albumimme (vuonna -92 ilmestynyt The Prodigy Experience), aloin kuunnella saksalaista teknoa, Liam sanoo. - En kuitenkaan halunnut eksyä liian kauaksi hip-hopista ja breakbeatistä. Tekno on joskus liian siistiä, siinä ei ole raakuutta - kun teknobiittiin lisätään breakbeatiä, musiikkiin tulee lisää rosoisuutta ja villiyttä.

Prodigy ei ole hylännyt musiikkinsa mustia juuria. Kaikki hyvä rock ja pop tunnustaa mustat juurensa.

Music For The Jilted Generation alkaa terävällä sämplätyllä julistuksella: "I've decided to take my work underground... to stop it falling into the wrong hands". Tällä kertaa Prodigy tarkoittaa olevansa kyllästynyt siihen, että sitä pidetään pelkästään nuorukaisten popbändinä. Itse asiassa se on saavuttanut ilmiömäisen suosionsa ilman suosituksi tulemiseen yleensä tarvittavia keinoja. Prodigy ei soita Top Of The Popsissa, sillä bändin mielestä se on turhuutta. Päiväsaikaan bändin levyjä soitetaan harvoin BBC:n Radio Onessa, koska kyseinen meteli on liian outoa brittien hienostuneille korville. MTV:ssä Prodigy sen sijaan menee läpi. Bändin videot sopivat hienosti Nirvanan videoiden sekaan. Jos Nirvana rokkaa, sen tekee myös Prodigy.

Prodigy ei näytä rockbändiltä, mutta se on muistettava, että maailma on muuttunut siitä, kun Elvis, Scotty, Bill ja D.J. loivat rockbändin prototyypin. Jos Prodigy ei vaikuta uskottavalta, kuunnelkaa bändin sanomaa, jonka bändi tuo esiin yrittämättä vaikuttaa fiksulta. Se ei saarnaa muutamalle tuhannelle käännytetylle fanille, kuten Henry Rollins, Consolidated tai mikä tahansa 'uskottava' akti. Tämä on listojen ykkösbändi, jonka uusinta lp:tä myytiin 100 000 kappaletta pelkästään Iso-Britanniassa kahden julkaisua seuranneen viikon aikana. Bändi puhuu suoraan tavallisille nuorille, joiden täytyy säästää rahaa voidakseen ostaa albumin ja joiden elämä pyörii musiikin, urheilun, työttömyyskorvauksen - onnekkaimpien kohdalla työn - sekä kodin ja ystävien ympärillä, ja jotka eivät koskaan ole tulleet ajatelleeksi kuinka heidät on poljettu ja hylätty.

Wolverhamptonin Civic Hall on tyypillinen sodanjälkeinen julkinen rakennus - suuri ja toimiva. Nyt se on täynnä ääntä, josta voisi päätellä, että sota jatkuu yhä.

Kaikkialla salissa ihmiset sekoavat. Bändi ei ole unohtanut velvollisuuksiaan reivereitä kohtaan:
- Suurin osa ihmisistä tulee keikoille tanssimaan, Liam sanoo myöhemmin. - Kun soitamme hitaampia biisejä, he voivat vetää henkeä. Minusta on hienoa nähdä heidän kasvonsa, kun hitaampi biisi alkaa, koska rave-scenen musiikki on niin nopeaa. Sellaisessa tilanteessa ei voi yrittää olla liian fiksu: mitä yksinkertaisempi biisi on, sitä paremmin se toimii.

Yleisö ei ole nuorta: mukana on nelikymppisiä ihmisiä, joita ehkä kiinnostaa Arthur Brownia sämpläävä ja Pink Floydin yhdeksi monista erilaisista vaikuttajistaan mainitseva bändi. Ne jotka eivät reivaa seisovat nytkähdellen salin reunoilla epävarmoina siitä, kuinka irrotella. Parvella istuva tyttö yrittää houkutella murjottavan poikaystävänsä pitämään hauskaa. Se ei kuitenkaan onnistu. Illan edetessä tyttö ärsyyntyy yhä enemmän. Hänen tilaisuutensa tulee, kun partneri poistuu vessaan: tyttö nousee heti ja alkaa heiluttamaan käsiään ja lanteitaan. Poikaystävä palaa ja antautuu: tyttö ohjaa hänet lattialle, ja hän alkaa reivata luultavasti ensimmäistä kertaa elämässään. Myöhemmin hän hikoilee vuolaasti kuten kaikki muutkin, ja virnistys loistaa hänen kasvoillaan.

Hiki on Prodigyn keikkojen polttoaine. Liam ei ole mikään tekno-professorin arkkityyppi, joka vääntää sämplerin ja koskettimien nappeja; Liamin valaisee pään yläpuolella roikkuva valtavan ilmapallon näköinen valaisin, ja hän jymistää kosketinsoitinten väliä. Hänen vartalonsa keinuu, kun hän loihtii kaikuvia rumpufillejä kaltoin kohdellusta ja viimeisiään vetävästä 909-rumpukoneesta.

Prodigy on kovaääninen, mutta sen musiikki ei ole samanlaista diskanttia pauhua kuin Oasisin. Prodigy muistaa reggae-juurensa myös laitteistossaan - sen musiikki kiipeää jalkateristä ylöspäin, bassoäänet tunkeutuvat jalkovälistä selkärankaa pitkin kylkiluihin ja pakottavat sydämen hakkaamaan musiikin paholaismaisen tempon tahtiin. Kuten kaikki paras tekno, Prodigyn musiikki on järjetöntä, se on yhtä paljon mieletöntä soundia kuin ylinopeaa tempoa. Poisonin sanat "I got the poison, I got the remedy" muistuttavat hämmästyttävän paljon 70-luvun huumeidenvälittäjien mantraa: "Uppers, downers, mandies and bombers. " Prodigy saa kuuntelijan tuntemaan kaikki ne tunteet joita tämä haluaa - se tekee haavan ja parantaa sen kahden biisin aikana.

Kyseessä on myös visuaalinen juhla. Leeroy hoippuu kuin Saharaan eksynyt ja nestehukkaan nääntyvä legioonalainen ja tekee sitten liikkeitä, jotka korostavat hänen raajojensa pituutta; Keith tanssii kuin mieletön ja imee kuumuudesta viimeisenkin energiapisaran, usein yleisön keskellä; 1700-luvulta peräisin olevaan jalkaväen lievetakkiin pukeutunut Maxim on kuin musta jakobiitti, joka on eksynyt psykedeelisten huumeiden maailmaan, ja säännöllisin väliajoin hänet vedetään lavalta yleisön joukkoon. Kaiken kruunaavat sokaisevat strobot.

Chase The Devilistä sämplätty Max Romeon ääni aloittaa Out Of Spacen; läpitunkevat syntetisoijat muuttuvat hysteerisemmiksi kun ne vinkuvat edellisen sukupolven undergroundin taustalla; Liamin laitteisto räjäyttää pelkällä runsaudellaan Gary Lewisin kitarajammailun - tälle lavalle astuvaa kitaristia ei voi syyttää rohkeuden puutteesta. Rhythm Of Lifen outoudesta siirrytään lopuksi hurmokselliseen One Loveen, jonka aikana puolet yleisöstä päätyy lavalle viimeiseen yhdistävään raveen. ("Juuri siksi en halua soittaa suuremmissa paikoissa. Haluan, että ihmiset tulevat lavalle kanssamme. Koko jutun juju on yhteenliittäminen", Liam sanoo.) Lopuksi Keith ja Leeroy tanssivat yhdessä, aivan samalla tavalla kuin he tanssivat Essexin klubeissa ennen kuin kukaan oli kuullutkaan Prodigystä.

Keikan jälkeen takahuoneen televisio näyttää jalkapalloa; ennen keikkaa samasta ruudusta oli kerrottu uutisia tietokonepornosta. Tuskin kukaan on sitä nähnyt, silti media ja hallitus ajavat itseään kiihkoon kieltääkseen sen. Pornoahan voi ostaa jokaisesta lehtipisteestä. Mutta kun porno tulee digitaaliseen maailmaan, se edustaa uhkaa teknofobiasta kärsiville. Ja kuka ymmärtää parhaiten tietokoneita, kuka on kasvanut niiden parissa? Hylätty sukupolvi.

Seuraavana aamuna lannistumaton Liam on ulkona kello yhdeksältä pirteämpänä kuin peipponen kaivamassa rullalautaansa esiin keikkabussista. "Näytän surkealta tänään!", hän protestoi. Bändi rakastaa skeittausta ja lumilautailua. Jos hylätty sukupolvi on olemassa, on loogista, että lumilautailu kuuluu sen paremmin menestyneiden jäsenten vapaa-aikaan; sehän on skeittailun jalostetumpi muoto. Bändin jäsenet eivät enää ole samoja pyntättyjä klubeissakävijöitä kuin ensimmäisen The Prodigy Experience -albuminsa kannessa. Liamin hiukset on leikattu lyhyiksi, ja alta on paljastunut kovan kaverin kasvot ja hieman varovaiset silmät. Kun Liam ei ole paikalla, muut bändin jäsenet puhuvat kunnioittavasti hänen lahjakkuudestaan. "Käytän samoja laitteita kuin hän, mutta en tajua kuinka hän saa aikaan sen oman soundinsa", Leeroy sanoo. Kun Liam on läsnä, bändin jäsenet vittuilevat toisilleen aivan samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin bändien jäsenet.

Musiikillisesti kunnianhimoinen Liam osti nuorena kaikki elektro-levyt ja opiskeli varmuuden vuoksi graafiseksi taiteilijaksi. 15-vuotiaana hän osallistui Capitol Radion järjestämään rap- ja scratch-kilpailuun. Yhden levysoittimen ja kasettisoittimen pause-näppäimen avulla hän voitti kisan ja tuli toisella nimellä kolmanneksi.

Kritiikki loukkaa häntä. Kun Mixmag väitti, että Charly tappoi rave-musiikin, Liam oli järkyttynyt, ja hänen mieltään vaivaa yhä Shut Up And Dancen muinainen syytös siitä, että hän on muokannut Prodigyn soundia helpommin omaksuttavammaksi.

Liam kuuntelee aggressiivisia indiebändejä (Senseriä, Killing Jokea, PWEI:tä), rapia (miljoonien muiden lisäksi Beastie Boysia) ja junglea, josta hän sanoo: "Se on todellakin ryhdistäytynyt viime aikoina, se on ainoaa oikeaa underground-musiikkia juuri nyt. " Liam on rehellinen. Kun hän sanoo, etteivät he enää käytä E:tä, vitsailen, että se johtuu pelkästään siitä, että nyt heillä on varaa parempiin huumeisiin. "Emme me käytä Charlya!" Liam sihahtaa vihaisena, ehkä muistaen, että eräs kyseisen sanan merkitys on jo uhannut bändin uskottavuutta.

Peterborough'ssa syntynyt arvoituksellinen Maxim on harvapuheinen mies paitsi kertoessaan toimenkuvastaan nimikkeellä Master Of Ceremonies.
- Tämän musiikin tahdissa ei voi rapata liian syvällisesti, hän sanoo. - Tanssivat ihmiset eivät pysty omaksumaan sellaista. Maxim kasvoi kuunnellen reggaeta, höpötti monenlaisen musiikin päälle, kunnes jäi koukkuun rare grooveen. Maxim oli työllisyyskurssilla ennen kuin koulutti itsensä sähköasentajaksi. - Pidän kojeiden purkamisesta, en niiden kokoamisesta, hän hymyilee.

Jätettyään työpaikkansa Maxim kiersi Eurooppaa tyttöystävänsä kanssa. Hän liittyi Prodigyyn nähtyään bändin ensimmäisen keikan. 26-vuotiaana hän on bändin vanhin jäsen - "mutta näytän nuorimmalta".

Keith Flint on ilmiselvä hippireivaaja, vaikka hän itse luultavasti kieltäisi sanan ensimmäisen osan. Hän on bändin vitsiniekka, joka kiusaa kaikkia. Muut vastaavat kiusaamiseen ja muistuttavat Keithiä ajasta, jolloin hän käytti lampaannahasta tehtyä takkia, joka oli niin rähjäinen, että hän sai lempinimen The Sheep. Kukaan ei ole turvassa hänen pelleilyiltään: kun Smokey Robinson livertää ravintolan levyautomaatissa, hän huutaa "He soittavat meidän sävelmäämme!" tarjoilijattarelle, joka epäilemättä haluaisi kaataa hänen päälleen lautasellisen ruokaa. Kaitselmus on tarjoilijattaren puolella: tuntia myöhemmin Keith yrittää tasapainotella vedellä täytettyä, liikenteen ohjaamiseen tarkoitettua keilaa nenänsä päällä. Hänellä on mukanaan 'paranoid-kamera', jota kaikki pakenevat ehkä peläten joutuvansa kuvaan, joka voittaa bändin sisäisen vedon rivoimmasta otoksesta.

Keith kasvoi Braintreessä ja katseli sivusta kuinka vanhemmat kaverit stressaantuivat ja joutuivat normaalin elämän velvollisuuksien pihteihin. Hän itse pakeni työllisyyskurssilta ("Ehkä minulla nyt olisi hyvä työpaikka, jos olisin jaksanut sen loppuun", hän pohtii), osti moottoripyörän ja muutti yhteisön asuttamaan taloon. Hän muistaa istuneensa puutarhassa ja kuunnelleensa, kuinka "Pink Floydia tulvi yhdestä ikkunasta, reggaeta toisesta ja rappia kolmannesta. " Maximin tavoin hän oli matkoilla pitkiä aikoja. Ellei hän ollut matkoilla, hän näpersi moottoripyöränsä parissa kynnenaluset öljyisinä ja kulki kohti onneaan.

Hän liittyi Prodigyyn sen jälkeen, kun hän ja Leeroy - Essexin klubien palkaton tanssi- ja showakti - saivat nauhan Liamilta, joka toimi dj:nä The Barnissa, braintreeläisessä yökerhossa. Keith on Prodigyn kahdesta tanssijasta se hullumpi, "teatraalinen olematta teatraalinen", kuten hän (melkein) selventää.

Massiivinen Leeroy, tanssijoista se urheilullisempi, on pelkkiä käsivarsia, jalkoja ja sielukkaita silmiä. Hän syntyi Lontoossa ja kasvoi Braintreessä vanhempiensa erottua, mikä tapahtui hänen ollessaan kolmevuotias. Harvinaisena mustana ihmisenä maalaiskaupungissa hän koki rasismin omakohtaisesti, mutta se terävöitti hänen älyään. - Pystyin nujertamaan toiset paremmin sanoillani kuin nyrkeilläni, hän sanoo. Ehkä se oli hänen vastustajiensa onni: hän on lihaksikas ja varreltaan yli 180-senttinen. Nuorena hän "kävi läpi kaikki asiat jotka olivat pinnalla", mikä tarkoittaa soulia, rare groovea, elektro-musiikkia ja ravea.

Liamin mukaan Leeroy "on kypsynyt. Hänestä on tullut silkka ambient-tyyppi. " Leeroy tekee omaa musiikkiaan kotistudiossaan (samoin kuin Maxim). Ilmeisestikin kyseessä on chill out -luonteinen tavara. Hän on pätevöitynyt sähköasentaja ja hän näyttää tähdeltä - ei tosin välttämättä sellaiselta tähdeltä, joka hän on. Tamworthin Lumihallin edessä joukko nuoria koululaisia huomaa hänet, ja jotkut heistä alkavat laulaa: "I like to move it move it... " He luulevat Prodigya Reel 2 Realiksi. Leeroy ei kiinnitä heihin mitään huomiota. Mitä nämä lapset ymmärtävät?

Valtavat lumilaudat kainalossaan Prodigyn jäsenet nousevat portaat Tamworthin huvipuistoon, ja heidän mielensä täyttää nautinto, jonka suo lumen läpi laskettelu painovoiman avulla. Siitähän Music For The Jilted Generation juuri kertoo: hauskanpitämisestä siellä missä se on ja silloin kun se on mahdollista, laillisin tai laittomin keinoin. Muu maailma ei välitä, joten se voi hirttää itsensä. Ja se, että joku hauskaa pitäessään murtaa muutaman luun, ei ole läheskään yhtä ikävää kuin se, mitä hallitus on hänen varalleen suunnitellut.

Scans

---