Rumba

Live - THE PRODIGY, LFO - Satellite-tapahtuma, Kulttuuritalo, Hki

• 22nd October 1993
• Timo Pennanen

Kun leimasin kellokorttini noin 22.40, oli Kultsa todistanut jo alaikäisten kolmituntista pippaloa The Prodigyn tahdissa. Tuo paljon nähnyt Sturenkadun maamerkki vaikeni tahdikkaasti alkuillan tapahtumista, mutta teiniemme bailauskyvyistä kertoi ehkä jotain se, että päätapahtuman yleisöä seisotettiin yhä juhlasalin ovien takana. Satellite-tapahtuma todisti viimeistään sen, että suomalaisravien kansainvälisellä maineella kannattaa rehvastella. Pari vuotta sitten teknoaallon harjalla liitänyt brittitrio LFO halusi kuulemma rikkoa pitkän esiintymistaukonsa nimenomaan Helsingissä, ja Prodigya kuumemmasta nimestä oli vaikea edes haaveilla. Noin 01.55 kaikui Kulttuuritalolla Prodigy-MC Maxim Realityn hyvästely: "You are the best audience that we've ever had!"

En tiedä, oliko mies tosissaan, enkä tiedä miten tähän on tultu, jos oli, mutta hienolta se tuntui. Etenkin Out Of Space ja Fire nostivat sekä parketilla että katsomossa hurjan älämölön, ja lähes samanlaisia tanssikatalyyttejä olivat Jericho, Everybody In The Place sekä uusi single One Love. Kun bändissä on vain yksi muusikko, ei biisien live- ja levytoteutuksissa ole paljon vertailemista. Liam Howlettilla oli muutama ylimääräinen juju (kuten hillitön jazzpimputtelukohta Jerichossa), mutta muuten kävi selväksi, että albumi The Prodigy Experience on 90-luvun paras rytmilevy nimenomaan kuuntelukokemuksena. Prodigyn musiikki on liian vivahteikasta pelkäksi rave-rehuksi, ja esim. LFO:n rinnalla kvartetin lavaolemuksestakin havaitsee joitakin rockin perinnejäänteitä. Ei millään pahalla; poikien vauhti ja välittömyys jättivät hyvän vaikutuksen, vaikka Keithin ja Leeroyn tanssikuviot eivät näytteneetkään yhtä hienoilta kuin videoilla. Valaistus oli setin aikana yllättävän "esiintyjäkeskeinen".

Kulttuuritalo on rave-paikaksi sikäli erikoinen, että äänen, savun ja valojen tarjoamat kokonaisaistimukset vaihtelivat uskomattoman paljon. Savua tuprutettiin salin vasemmassa laidassa niin, että näkyvyys jäi tanssilattialla alle viiden metrin, mutta katsomon oikeasta laidasta kantoi katse vaivatta vaikka salin poikki. Koska vasemmanpuoleinen katsomo on paljon syvempi ja sen perälle syntyy jännä akustinen kammio, jonne jokainen ääni tuntuu saapuvan eri suunnasta, tarjosi dj Eliot Nessin show aika vieraannuttavia elämyksiä.

Ehkä LFO:takin olisi pitänyt seurata vain silloin tällöin erottuvina hahmonhäivähdyksinä; lavan reunalle tullessa magiikka katosi äkkiä. Kolme miestä seisoi rinnakkain koneiden ääressä kuin muissa maailmoissa, keskimmäisellä vielä XL-kokoiset kuulokkeet päässä. LFO lienee juuri sitä musiikkia, jossa rockfanin mielestä "ei tapahdu mitään". Riippuu lähestymistavasta: minusta LFO:n biisit ovat kuin suuria valomainoksia, jonka eri osat palavat välillä vuorotellen, välillä yhtaikaa muodostaen erilaisia sommitelmia. Vaikka trio kutoi välillä raakojakin särömattoja, oli kaiken pohjalla ilmeinen pyrkimys äärimmäiseen äänten harmoniaan, biitin kanssa tai ilman. En ole kuullut Frequencies-albumia, mutta kolmen vuoden takainen hitti LFO oli helppo tunnistaa. Siinä missä Prodigy juonsi biisejä sisään ja latasi välillä itseään aplodeilla, veti LFO show'nsa nonstoppina, katkaisi virran ja käveli pois, mikä vaikutti ihan loogiselta. Minä kävelin myös pois klo 04.00 ja näin pihalla kaksi tyttöä jonottamassa käsivarret paljaina kioskilta texmex-murkinaa. Sekin vaikutti sillon ihan loogiselta.

---

• Review
• Gigs