Kaleva

Konemusiikin mastodontti löntystelee hardrockia kohti – The Prodigy Qstockissa

• 31st July 2016
• Arto Kiuru

Essexiläissyntyisen Liam Howlettin 1991 perustama The Prodigy on kolmimiehiseksi kutistuttuaankin yhä yksi ravekulttuurista ammentavan angloamerikkalaisen tanssimusiikin mastodontteja.

Se on ollut uransa alusta sämpläämisen, eli jo aikaisemmin äänitetyistä musiikkikappaleista nauhoitettujen sävelten, riffien tai rytmien edelläkävijä. Howlett työsti ensimmäiset kappaleensa 1990-luvun alussa kasettinauhuria sekä hihnavetoisia vinyylilevysoittimia hyödyntämällä.

Kuusi studiolevyä uransa aikana julkaissut lontoolaisyhtye on kuitenkin vuosien aikana löntystänyt vakaasti ja varmasti kohti perinteisempää rockia.

Kun yhtye esiintyi Tampereen Pakkahuoneella marraskuussa 1994 ensimmäisellä lyhyellä Suomen kiertueellaan, vastasi keikalla livenä tuotetuista äänistä yksin rumpuja soittanut yhtyeen perustaja Howlett.

Nyt yhtyeen ydintrioa, eli konemusiikkivelho Howlettia sekä yhtyeen laulaja-tanssijoita Keith Flintiä ja Maxim Realityä säestävät ammattimuusikot.

Marilyn Manson -yhtyeessä kitaraa aikaisemmin soittanut Rob Holliday taitaa hyvin hevikulttuurille ominaisen näyttävän, joskin välillä kliseisen, showkitaroinnin. Rumpali Leo Grabtreen tarkka jystäminen tuo sekvenssoituun musiikkiin taas mukavaa ilmavuutta, sekä sopivaa mahtipontisuutta.

The Prodigy yhdistää showssaan taitavasti mahtipontista pullistelua, sekä englantilaisten kadunmiesten arkisuutta.

Howlettin laitteistostaan loihtima vahvasti bassopohjainen murina peittää konsertin alussa kappaleiden muut nyanssit.

Positiivista on kuitenkin se, että vuoden 1997 Breathe -hittisinglellä starttaava konsertti esittelee kunnolla yhtyeen viime vuonna ilmestyneen studiolevyn The Day Is My Enemy, kokeellisempia sekä musiikillisesti kunnianhimoisia kappaleita.

Roadblox-kappale, jossa äänimattoa koristavat välillä pyörän kellon kilahdukset, voisi hyvin olla kunnianosoitus konerockin pioneeriyhtye Kraftwerkille.

Wild Frontier jatkaa hyvin yhtyeen varhaisempien monotonisesti jäkättävän laulun sekä kuumeisina hakkaavien konerytmien varaan rakennettuhen hiteiksi nousseiden kappaleiden sarjaa.

Vuoden 1997 The Fat Of The Land -levyn suurin hitti Firestarter kuulostaa liki kaksikymmentä vuotta myöhemmin yhtä häiriintyneellä tavalla kiehtovalta kuin ilmestyessään. Yhteislauluun Qstockin yleisö innostuu vasta Smack My Bitch Up -rallatuksen aikana.

Howlett on kritisoinut uutta elektronista tanssimusiikkia hengettömyydestä. Hänen mukaansa konsertin valmiiksi ohjelmoiminen tietokoneelle, tai keikan soittaminen usb-tikulta, on moraalitonta.

The Prodigy saattaa konserteissa olla välillä musiikillisesti hieman monotoninen, mutta kiehtova livebändi.

Fraktaalivideoiden sijaan yhtye tuottaa konsertistaan koko ajan mustavalkoista livekuvaa, väliin jyrkkinä mustavalkokuvina, väliin mustavalkotelevision lumisadekuvasta muistuttavana kuvatulvana.

Konsertin lavastus tuo paikoitellen mieleen H.G.Wellsin jo 1897 kirjoittaman Maailmojen sota -tieteiskirjan dystopiat.

---

• Festivals