Helsingin Sanomat

Prodigyn jytke on yhä kuin tauotonta turpaanmätkimistä, ja se kuulostaa yllättävän piristävältä ja onnistuneelta

• 6th November 2018
• Aleksi Kinnunen

Kymmenen kappaleen biittivyöry kuulostaa toki nostalgiselta, mutta luontevan hienovaraisesti päivitetyllä tavalla. Prodigy ei piittaa trendeistä.

Konemusiikki

The Prodigy: No Tourists. BMG. ★★★
 

BRITTI­LÄINEN The Prodigy taisi olla 1990-luvun loppu­puolen suosituin kone­musiikkiyhtye. Viime kesän Weekend-festivaali taas osoitti, että vaikka nuorisoa ei näytä yhtyeen aggressiivinen junttaus kiinnostavan, henkinen dieselin katku löyhkää yhtyeen show’ssa yhä kiitettävän ja naurettavan sakeana.

Jos Prodigyn lapsellinen ja vieraantunut anarkia maistui yhtyeen suuruuden vuosina hauskalta, myös seitsemäs albumi kuulostaa yllättävän piristävältä ja onnistuneelta, vaikka olennainen on ennallaan.

Kaahaus on sekopäisen kiihkeää, tuhtien bassojen jytke on kuin tauotonta turpaan mätkintää, psykedeelinen synteettinen vatkaus kuin Chemical Brothersilta pöllittyjen häiriintyneimpien elementtien kopelointia teollisuusrockista innostuneen Skrillexin työhuoneella.

No Tourists ei siis ole missään nimessä masentava tapaus. Kymmenen kappaleen biittivyöry kuulostaa toki nostalgiselta, mutta luontevan hienovaraisesti päivitetyllä tavalla. Prodigy ei piittaa trendeistä.

Albumin nimi viittaa yhtyeen mukaan eskapismiin. Yhtye toistanee kliseisen synkkiä illuusioitaan loppuun saakka.

• Review
• No Tourists