Hot One

Hartwall Arena keikka-arvostelu

• 25th October 1997

Tällaista sanomaa julisti Keith F l i n t paidassaan samalla kun Prodigyn meluvalli heikenti noin 24000 korvaa Helsingissä 24.10.1997.

Todella harvoin kliinisessä urheiluhallissa kohtaa ja pystyy aistimaan sellaista tunnelmaa jota Prodigy toi tullessaan. Englannin teknopunkkareilla oli yleisö hallussaan keikan jokaisena hetkenä. Varsinaisen setin päättäneen Firestarterin aikana Areenan viimeinenkin piippuhyllyllinen tanssi ja riehui täysin estottomasti. Paikallaan nähty ihminen oli todennäköisesti journalisti tai muuten vaan tylsistynyt areena-työläinen. Prodigyn henkilökuntakin tuntui olevan bändistä yhtä innoissaan kuin yleisö. Esimerkiksi valomiehet olivat yhtä hymyä. Ja miksei. Valot tukivat esitystä harvinaisen vahvasti.

Mutta ennen näitä hetkiä tapahtui paljon. Hurjassa nosteessa oleva helsinkiläinen H I M oli hälytetty Prodigyn lämmittelijäksi tiukalla aikataululla. Viiniä hörppivän Ville Valon johtama ryhmä valtasi lavan tasan puoli yhdeksältä. Yhtye heitti bravuureitaan (Your Sweet 666) ja covereita (Rebel Yell ja Wicked Game) vakuuttavasti. Yleisö tuntui kuitenkin olevan lähinnä ihmeissään. Suunnilleen housuja tuulettanut volyymi puudutti mutta sekään ei pystynyt asettamaan kyseenalaiseksi yhtyeen ilmeistä lahjakkuutta. Tosin Prodigy ei tätä huomannut. Keith Flint pahoitteli välispiikissään lämmittelijän osuutta... Ja olihan se selvää että hallissa oltiin ainoastaan yhden Ihmeen takia. HIMin puolen tunnin setin jälkeen lavan sivustoilla olleet videokankaat heräsivät eloon ja alkoivat sylkeä lumilautailua, skeittausta ja muita alan lajeja valmistaen yleisöä hikiseen ja rankkaan kokemukseen.

Tunnelma tiivistyikin käsin kosketeltavaksi. Itse asiassa leikkasin lavan edestä palan ilmaa muistoksi... heh heh. Puoli kymmeneltä Liam Howlett -niminen sytkäri materialisoitui laitteidensa taakse ja räjäytti hallin. Itse asiassa tulilankaa sytyteltiin jonkin aikaa ennen kuin Smack My Bitch Up jyrähti käyntiin. Sekasorto oli valmis. Provinssirockin keikan tapaan eturivistä nostettiin ihmisiä jatkuvalla syötöllä lavan sivulle lepäämään.

Maxim Reality hyökkäsi lavalle seuraavaksi. Mies alkoi esittelemään kiiluvia silmiään ja kultaista hammaskalustoaan valokuvaajille. Tiedän että Prodigy esiintyy lavalla vihaisena mutta silti Maximin ja hetkeä myöhemmin kehiin harpponeen Keithin maaninen käytös lähestyi uhkaavuudessaan koomista.

Lavalta ei kuitenkaan annettu armoa eikä yleisö sitä halunnutkaan. Smack My Bitchiä seurasivat Voodoo People, Breathe ja Poison. Viimeistään tässä vaiheessa vaatteet alkoivat tippua joka toisen päältä ja Areenan jää sulaa...

Mindfieldsin aikana koettiin yksi illan yllätyksistä: ihmiset polttivat sytkäreitä aivan kuin kyseessä olisi balladi. Yllättävää sitä vastoin ei ollut se että Prodigy oli vetänyt halliin paljon uusia faneja jotka pystyi tunnistamaan helposti: he eivät näyttäneet tuntevan yhtyeen vanhempia kappaleita...

Kesäisen Suomen keikan tapaan Prodigyn ongelmana olivat soundit joita ei parhaalla tahdollakaan voi kuvailla hyviksi. Vielä miksauspöydän luona bassoääniä tuutattiin niin kovaa että kappaleiden lukuisat hienoudet onnistuttiin hukuttamaan. Ymmärrän toki että orkesterin esiintymisen teho lepää aika pitkälle äänenvoimakkuudessa mutta silti... Luukutuksella biiseistä onnistuttiin tekemään huomattavan samankuuloisia. 90 minuutin aikana on mahdollista joutua puutumisen uhriksi.

Ja olisihan se kiva jos siellä lavalla tapahtuisi jotakin... Leeroyn tanssimistakaan ei jaksa kovin kauan seurata. Toivottavasti seuraavalla kiertueella on mukana tekolinna ja lohikäärme...

---

• Review
• Gigs