Rumba

Live - The Prodigy - Vanha, Helsinki

The Prodigyn keikkaa 13 kuukautta sitten Kulttuuritalolla kunnioitti jo melkoinen väenpaljous ja mediakiinnostus, mutta mitään tällaista se ei enteillyt: albumilistan ykkössijaa, Helsingin Sanomien sunnuntaisivuja, useita tv-ohjelmia, happeningin tunnusmerkkejä. Sitten suoraa päätä Berliiniin gaalailemaan European Music Award -voittajina. (Tosin siihen mainoslauseeseen, että Music for the Jilted Generationiania olisi myyty Englannissa yli miljoona kappaletta, on vielä oikeasti matkaa yli 700 000.) Liam Howlettin mantrat Prodigyn underground-attityydistä kaikuvat kuin huutavan ääni korvessa. Jos käy niin kuin Howlett näyttää haluavan, että koko maailma tietää Prodigyn olevan undergroundia, niin kuinka undergroundia se silloin on? Jos mies on tosissaan, niin kätevin tapa tuhota neron mielenterveys olisi kertoa hänelle N.Y.T.-ohjelman määritelmä Prodigystä: kaupallisen teknon ykkösnimi.

Muutoksista huolimatta tärkein eli se, mitä tapahtui Vanhalla 22.11.1994 klo 23.40-00.40 oli hyvinkin tuttua 13 kuukauden takaa. Paikat vaihtuvat, väki vaihtuu, biisit vaihtuvat (vain kolme samaa kuin viimeksi), mutta yksi pysyy: kysymys tämän kaiken merkityksestä Liam Howlettille. Prodigy ei ole hänelle orkesteri, vaan sosiaalinen viitekehys, joka samalla inspiroi ja rajoittaa hänen musiikkiaan. On sekä sosiaalisesti että imagoteknisesti tärkeää kuulua "bändiin" ja ajaa sukupolvensa asiaa, mutta muusikko Howlett janoaa muitakin haasteita kuin massojen tanssittaminen. Tottakai Prodigyn keikoissa on paljon hyvää: ne ovat energisiä hauskanpitotapahtumia, ne edistävät Criminal Justice Actin vastaista sanomaa, niissä voi testata uusien biisien tehoa. Mutta Prodigyn levyihin ihastuneelle ne eivät ole samanlaisia must-tapauksia kuin joskus rock-bändien kohdalla - ja siihen, mitä tanssiyleisö saa aikaan, ei välttämättä tarvita Prodigyn läsnäoloa. Ihmettelenpä vain, jos joku Vanhalle saapunut "mistä on kysymys" -diletantti koki ratkaisevan musiikillisen oivalluksen. Tai sitten olen itse diletantti pahinta laatua.

Edellä määritellystä ajanjaksosta on vähän sanottavaa. Biisit soivat enemmän tai vähemmän lyhenneltyinä, kakkosalbumiin painottuen ja sen miksauksille uskollisina. Tanssijat Keith Flint ja Leeroy Thornhill tekivät paljon vuorotyötä ja vaikuttivat edelliskertaa rasittuneemmilta, mutta Howlettin osuus oli korostuneempi. Valot osoittelivat jatkuvasti, että kyllä se siellä muutakin tekee kuin ajaa ulos valmiita taustoja, ja yhden uuden kappaleen aikana mies hyökkäsi hakkaamaan paria rumpupönttöä päästäen Thornhillin kojelaudan ääreen. Musiikillinen kohokohta oli ensi vuonna singlenä julkaistava funkhenkinen Poison, jonka aikana muuten monotoninen, Fisherman's Friendin tapaan röörejä ravistellut tärinäbasso heräsi eloon. Kliimaksia haettiin myös One Loven aikana lavalle poimituilla eturiviläisillä, mutta paremmin jäi mieleen reippaasti heiluneiden teinien tylynpuoleinen palautus arkeen biisin loputtua. Keikan päätti ilmeisen kokeiluluontoinen äänimaisema, jossa ankarien biittirupeamien kanssa vuorotteli matala, didgeridoomainen mörinä. Maanittelevista aplodeista ei ollut apua. Konsertoikaa vain jos huvittaa, ja tulkaa tännekin monta kertaa, mutta minulla ei ole järin suurta draivia tulla enää hengittämään kanssanne samaa ilmaa. Sillä ei vain tunnu olevan mitään merkitystä. En kuulu hylättyyn sukupolveen.

(Rumba 2.12.1994/Timo Pennanen)

Jump to articles main | Prodigy main